Huomisen Tuomaanpäivän kunniaksi kaivelin arkistoista vuonna 1935 Vaarojen valkeat- opintopiirijulkaisussa ilmestyneen tekstin joulutavoista. Kyseinen julkaisu on graduni aineistoon kuuluvien tekstien kaltainen, siksi olen penkonut näitä vanhoja kertomuksia.
Vanhoista pohjoiskarjalaisten joulutavoista
Kaikki vanha häviää aina uuden edistyksen tieltä. Niin ovat suurimmaksi osakis hävinneet myös esi-isäimme vuosisatoja käytännössä toteuttamat vanhat joulutavat. Siitä huolimatta itse joulu kuusijuhlineen säilyy meillä edelleenkin suurena juhlapäivänä. Voidaan kuitenkin sanoa, että ennen vanhaan valmistauduttiin joulua vastaanotttamaan paljon suuremmalla huolellisuudella kuin meidän päivinämme.
Niinpä joulun tuloa saatettiin valmistella jo useita kuukausia ennen juhlaa. Siivous-, vaatetus- ja ruoka-aineisiin kiinnitettiin jo hyvissä ajoin huomiota, juustoja kuivattiin ja maltaita imellytettiin.
Oikeastaan joulun valmistus alkoi jo aikaisin keväällä, jolloin kokeiltiin ohran siemenen itäväisyyttä. Mökkiläiset kylvivät ohraa mökkinsä ympärille ja sanoivat: "Tulee siitä nyt sen verran, että saa jouluolutta". Kun nykyisin maltaatkin valmistetaan tehdasmaisesti, niin lienee sopivaa tässä muiden joulutapojen yhteydessä kertoa, miten entisaikaan maltaita valmistettiin.
Maltaiden valmistus alkoi viimeistään marraskuun viimeisenä päivänä, kuten sananparressakin sanotaan. "Antti avain kädessä, Tuomas tuoppi kainalossa". Olutohra otettiin aitasta Antin-päivän aikaan. Ensiksi nämä mallasohrat vietiin lämpimään huoneeseen, jossa ne kasteltuina pantiin kuurnaan. Siinä niiden annettiin olla niin kauan, että ne alkoivat itää. Sitten kun ne olivat hyväksi itäneet, levitettiin ne saunan parvelle. Saunan uuniin pantiin kovia koivuja ja poltettiin niitä niin paljon, että koko uuni oli punaisena. Silloin alettiin lyödä löylyä, ja sitä sai tulla niin paljon, että sauna oli höyryä täynnä kuin höyrykattila. Höyry tunki pihisten ulos seinänraoista ja saumoista. Löylyn lyöjä sai lopuksi ruveta lattialle pitkälleen ja loiskia sieltä vettä kiukaalle, kunnes hänen oli viimein pakko ryömiä ulos. Ovi teljettiin visusti kiinni, ja siellä saivat sitten maltaat imeltyä.
Tämä tämmöinen löylytys tehtiin neljä, jopa viisikin kertaa. Kun maltaat olivat saavuttaneet tarpeellisen, niin kuivattiin ne lopulta miedossa uunin lämmössä.
Selvää oli, että saunoitus kesti useita vuorokausia. Monestiolivat tällaiset mallassaunat nuorten kokoontumispaikkoja. Oli tullut tavaksi, että varsinkin talon piiat nukkuivat noina aikoina mallassaunassa yönsä.
Sitten kun oli tämän pitkän, vaivalloisen alkutyön perästä saatu maltaat kuiviksi, niin pantiin ne säkkeihin ja jauhettiin käsikivellä. Tarkkaa työtä oli jauhaminen, sillä maltaat piti jauhaa sopivan karkeiksi. "Jyvä poikki, toinen halki, kolmas kokonaan", oli emännän tiukka sääntö.
Itse jouluoluen valmistuksen piti tapahtua, niinkuin edellä mainitussa sananlaskussa sanottiin, kolme päivää ennen joulua, eli Tuomaan-päivänä.
Jos mikään, niin oluen ja maltaiden valmistus oli suurta taitoa kysyvää. Kalevalassakin kerrotaan, miten morsianta muistutettiin miehelään mentäessä maltaiden valmistuksesta.
"Keitä ohraiset oluet,
makujuomat maltahiset
yhen ohrasen jyvästä,
puolen puun on poltakselta!
Kun sa ohria imellät,
ma'ustelet maltahia,
elä koukulla kohenna,
kärryksellä käännyttele:
Aina kourilla kohenna,
kämmenillä käännyttele!"
Oluen valmistus alkoi tavallisesti aikaisin aamulla, jolloin maltaat pantiin suureen tiinuun ja niiden päälle kaadettiin kiehuvaa vettä. Tätä seosta hämmennettiin ahkerasti ja tiinun peitteenä käytettiin vällyä tai turkkia. Samaan aikaan kun seosta hämmennettiin, pidettiin uunissa varistumassa myöskin mukulakiviä. Kun täysinäinen mäskitiinu näet rupesi jäähtymään, otettiin hiilloksesta näitä kuumia kiviä ja ätkättiin ne tiinuun, ettei se päässyt vain liian aikaisin jäähtymään. Kun tämä mäski oli tarpeeksi imeltynyt, niin ajettiin se kuurnaan, koverrettuun honkapölkkyyn, jonka toisessa päässä olevasta reiästä vierre pääsi juoksemaan pois. Kiehuvalla vedellä valettiin kuurnassa olevaa mäskiä niin kauan, että oli saatu kaikki imelä pois. Hyvänä oluena pidettiin suhdetta:
kappa maltaita, kannu olutta.
Kun vierre oli saatu näin erotetuksi maltaista, pantiin se korvoihin, lisättiin siihen hiivaa ja humaloita ja annettiin sen käydä.
Jalo joulujuoma oli vihdoin valmis. Runti liistaroitiin tiukasti kiinni. Mutta oluen valmistus ei ollut ainoa puuha, johon täytyi ryhtyä paljon ennen juhlaa. Sellaisia oli muitakin. "Joulukseen kettukin kenkärajoja kokoilee", sanoo sananlasku. Kokovuotisia lihantarpeita teurastettaessa otettiin joulu huomioon: parhaat kinkut ja sianpää varattiin jouluksi.
Sitten kun joulu alkoi lähestyä, sitten sitä vasta kiirettä oli. "On niin kiire kuin kolme päivää ennen joulua", kuulee vielä joskus nykyisinkin sanottavan. Varsinkin naisväellä oli kova kiire. He saivat tehdä Tuomaan-päivästä lähtien työtä aivan pyöreitä vuorokausia, siis yötä päivää.
Mutta tärkeitä tehtäviä oli toimitettavana miehilläkin. Eräs tällainen tärkeä tehtävä oli jouluviinojen haku kaupungista. Senkin piti olla jo Tuomaan-päivänä kotona. Tämän "joulu-artikkelin" hankinta tapahtui siten, että joku kylän isännistä ilmoitti lähtevänsä viinan hakuun. Kaikki kylän miehet, jotka sitä halusivat, toivat silloin rahat tuolle isännälle. Ja niin istuutui isäntä tynnyrin päälle ja lähti lähimpään kaupunkiin.
Vielä kuului miesten tehtäviin tuoda heinät ja lehdekset kotia. Mutta ennen kaikkea oli heidän velvollisuutensa käydä metsästä kuiva tervaslatvainen kelohonka, joka katkottiin ja halottiin suuriksi kappaleiksi, sillä jouluyön pystyvalkeaan ei kelvannut puu kuin puu, vaan sen täytyi olla hyvin palavaa ja kestävää. Mieheteivät jouluaattona muuta tehneetkään, kuin hakivat karjan ruoan ja nämä joulukuivakset.
Kaikkien varustelujen näin tultua suoritetuksi alkoikin sitten itse joulun vietto, ja se aloitettiin saunalla. Tämä joulusaunassa käynti on ollut osaksi pakanallinen tapa. Vanhat suomalaiset omistivat näet talvipäivän seisausjuhlan vainajien hengille, joille lämmitettiin sauna; sitä näet pidettiin parhaana kestitsemismuotona. Miesten saunassa ollessa toivat naiset suoria ruisolkia tupaan, ja levittivät ne lattialle. Jouluoljilla oli oma tarkoituksensa. Uskottiin, ettei saanut häiritä henkiä kopisevalla kulkemisella, mutta uskottiin jouluolkien myös merkitsevän sitä, että kasvava ja tuleentuva ruis oli kuollessaan uhrannut ja antanut itsensä seuraavalle sukupolvelle siemenen elämän. Näin kuolema toi valon ihmiskunnalle.
Emännän huolena oli joulupöydän kattaminen. Emännän osuus oli muutoinkin joulun valmistuksessa kaikkein suurin ja voimia kysyvin. Paitsi jo edellä mainittua oluen valmistusta ja leipomista oli joulutunnelman kohottamiseksi saatava pöytä varustetuksi sekä runsaalla että myöskin jokapäiväisestä poikkeavalla ruoalla.
Pöytä oli peitetty lumivalkoisella liinalla. Sen keskelle asetettiin kolme"joulun jalkaa", so. pieniä happamesta taikinasta leivottuja kokkareita, joiden päälle pantiin erikoisesti sitä varten leivottu hyvin suuri limppu, ja sen päälle kymmenkunta pienempää. Tämän limppupyramiidin ympärille asetettiin sitten rieskoja, jotka oli leivottu ohrasta ja rukiista. Nämä pantiin syrjälleen. Sitten oli pöydässä voita isot harkot, lihaa ja lampaanreisiä suuret röykkiöt ja siankinkkuja. Kun tähän lisätään vielä pari kolmihaaraista kynttilänjalkaa omatekoisine kynttilöineen, niin ehkäpä tästä saakin lukija jo jonkinlaisen käsityksen entisajan joulupöydästä.
Pöytätavat erosivat myöskin jossakin määrin tavallisista arkipäiväisistä tavoista. Sitten kun talonväkioli tullut saunasta, istuuduttiin pöytään. Isäntä ja emäntä asettuivat pöydän yläpäähän, heistä oikealle talon lapset. Muu väki sijoittui miten sattui, mutta kuitenkin siten, että naiset pöydän taakse penkille ja miehet pöytärahille. Kun kaikki olivat sijoittautuneet pöytään, ei vielä kukaan, kuten tavallisesti, käynyt heti ruokaan käsiksi, vaan kaikki istuivat ihan hiljaa ja odottivat. Kohta tulikin isäntä kamarin puolelta puteli ja pikari kädessä. Ne hän laski kätensä ulottuville ikkunalaudalle, ja kävi paikalleen pöydän ääreen.
Sen jälkeen laulettiin jokin virren säkeistö ja joku lukutaitoinen luki ajankohtaan sopivan rukouksen. Tätä toimitusta kuuntelivat pöydässä olijat hyvin hartaina. Sitten otti isäntä ikkunalta nuo äsken tuomansa vehkeet, otti niistä ensin itse ryypyn sekä antoi niiden kiertää ympäri pöytää. Tämän jälkeen otti isäntä puukkonsa ja tarttui leipään kiinni. Ja muu pere sai seurata esimerkkiä. Isännän lähettämänä kierteli pöydässä myöskin oluthaarikka. Tuo valtava ruokamäärä, haarakynttilät pöydässä, tervaksista tehty pystyvalkea,oljet lattialla, koko perhe parhaissa pukimissaan - siinäpä joulutunnelmaa.
Syönnin jälkeen jakoi isäntäväki lahjat, jotka olivat pääasiassamelkein joka vuosi samat. Miehet saivat tavallisesti piipun ja topan tupakkaa, naiset esiliinan. Lahjojen samanlaisuus saattoi johtua siitä, että kirkonkylän kauppias antoi niitä isännille lahjaksi kysyen, montako miestä ja naista talossa oli.
Jouluyö vietettiin tavallisesti valvoen ja polttaen pystyvalkeaa. Pöytä pidettiin katettuna koko pyhien ajan, syödä sai milloinvain halutti. Siitä kai johtuukin sananlasku: "Kun tulisi joulu, niin saisi yölläkin syödä".
Kirkossa alkoi jumalanpalvelus kello kuuden aikaan aamulla. Yleisenä tapana oli, että kirkkoon mentiin koko talonväki. Ja helyjä pantiin mukaan niin paljon kuin vain niitä talosta löytyi. Meno ja paluu muodostui melkein aina kilpa-ajoksi muiden kylläisten ja naapurien kesken.
Itsejoulunpyhät vietettiin kyläilemällä ja leikkimällä joululeikkejä,joista voisi kertoa paljonkin, mutta sivuutan ne tässä yhteydessä. Kun naapuriin saavuttiin ja istuttiin penkille, niin oli tavallista, että isäntä hetken päästä toi oluthaarikan ja sanoi: "Maistakaapas tätäkin meidän tekoa!".
Veikko Nevalainen
